107 jours la vie finlandaise

Tällä hetkellä näyttää siltä, että päiviä Suomessa on jäljellä 107. Tuo tieto ei ole ihan täysin varma, vaan se varmistuu sitten, kun lentoliput tulevat. Ihan mahtavaa kun voi nyt oikeasti sanoa mihin lähtee ja milloin, kun kysytään. Vähän aikaa sitten täytyi vaan aina sanoa, että jonnekin päin Ranskaa ja joskus sitten kesän lopussa tai syksyn alussa.

Tuo lähtöpäivä ei siis ole tuulesta temmattu eikä omia haaveilujani, vaan kävin eilen viimeisessä syksyllä lähteville vaihtareille järjestyssä valmennustilaisuudessa. Niitä on siis ollut yhteensä neljä, joista ensimmäinen oli joskus viime vuoden puolella. Kolme ensimmäistä olivat vapaaehtoisia, ja niissä kerrottiin kaikkea koulunkäynnistä ja isäntäperheessä asumisesta jne. Innokkaana toki kävin niissäkin, ja kyllähän ne olivat ihan hyödyllisiä. Tuntuu vaan jotenkin turhalta miettiä nyt jotain kulttuurishokkia tai jotain muuta tämmöistä, mitä ei vielä oikein osaa omalle kohdalle kuvitella. Tässä viimeisessä, joka oli sitten kaikille pakollinen, kerrottiin enemmän käytännön asioita. Eurooppaan lähtijänä olen onnekas, kun en tarvitse viisumia! Vanhemmat olivat nyt myös mukana ja kokivat tuon tilaisuuden erittäin hyödyllisenä.

Hauskinta oli kyllä se, kun kotiin mentäessä aina niin vastahakoisesti suhtautunut äiti kertoi jo ihan innostuneensa tästä minun lähtemisestä :D Ja sanoi vielä, että ehkä meillekin pitäisi joskus ottaa vaihto-oppilas! Se olisi kyllä oikeasti tosi kivaa, vaikka sitten vuoden päästä, kun minä olen taas kotona. Ja eihän se innostus vielä tähän loppunut. Kaikki vaihtarit auttavat vuoden aikana yhtä afrikkalaista nuorta pääsemään kouluun ja vuoden jälkeen tätä on myös mahdollista jatkaa. Äiti ja isä ovat aina olleet sitä mieltä, että mehän ei mitään rahalahjoituksia anneta. Nyt olivat kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että kyllähän nyt kehitysmaiden lapsia ja nuoria pitää auttaa ja aikovat jatkaa myös vuoden jälkeen. Kylläpäs oli ihmeellinen vaikutus vanhempiin tällä valmennuksella :D Mutta eipä ole valittamista, päinvastoin.

 

 Nyt vain sitten odotellaan lopullisen lähtöpäivän varmistumista ja nautitaan (tai ainakin yritetään) suomielämästä!

Au revoir!